Kun tienpientareen sininen lupiinimeri silppuuntuu muiden kasvien mukana niittokoneen teriin, moni marmattaa lehden yleisönosastossa tai somessa, kuinka Tielaitos taas tuhoaa pientareiden kukkasia. He eivät kuitenkaan hoksaa, että juuri säännöllinen niitto on tuonut niittykukat tienpientareillekin. Komealupiini on kuitenkin huijari. Se ei ole niittykukka, vaan luontomme haitallisimpia vieraslajeja, joka joutaakin silppuriin. Joka paikassa ja milloin vain.
Vuosituhannen alussa tutkimme elonkirjoa eteläkarjalaisilla tienpientareilla. Säännöllisesti niitettyinä ne ovat osin korvanneet entisaikojen ketoja ja niittyjä, luontomme monimuotoisimpia elinympäristöjä. Parhaimmillaan pientareilla oli lähes yhtä paljon niittykasveja kuin aidoissa perinneympäristöissä.
Niitettyjen tienpientareiden pinta-ala ylittää jo nelinkertaisesti säästyneiden niittyjen ja muiden perinneympäristöjen pinta-alan. Siksi ne ovat merkittäviä luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Niittyeliöstölle houkuttelevimpia elinpaikkoja ovat vanhat ja leveät pientareet, joiden maaperä on kuiva, hiekkainen ja vähäravinteinen.
Valitettavasti sellaiset kelpaavat myös tieverkostoa pitkin vyöryvälle lupiinille. Amerikkalaisen karkulaisen siemenet kulkevat maansiirroissa ja autojen mukana pitkiäkin matkoja. Liikenteen tuulenpuuskat irrottavat ja kuljettavat siemeniä edelleen. Siellä missä nyt on yksi lupiini, on kohta paljon lupiineja – eikä seassa juuri muuta.
Vuonna 2006 lupiinista oli tehty Suomessa havaintoja 1 489 peninkulmaruudulta, mutta vuonna 2018 kartalla oli jo 2 139 lupiiniruutua. Mikään muu kasvilaji ei ole yleistynyt maassamme läheskään yhtä paljon ja yhtä nopeasti.
Olen kohta parikymmentä vuotta meuhkannut lupiinista, koska se osoittautui tienpientareillakin täystuhoksi sieltä turvapaikkaa hakeneelle niittyeliöstölle. Lupiinin valtaamilla pientareilla oli keskimäärin kahdeksan kasvilajia vähemmän kuin lupiinittomilla lähipientareilla. Eniten kärsivät pienikokoiset niittykasvit. Haitat monistuvat myös hyönteislajistoon, sillä perhosetkin karttavat lupiinin valtaamia pientareita.
Tutkimusten ja seurantojen myötä näyttöä lupiinin luontohaitoista ei puutu. Silti eräs Joensuun yliopiston dosentti leimasi minut aikoinaan Helsingin Sanomien mielipidesivulla lupiinia vainoavaksi luontofasistiksi! Itse asiassa lupiinille moinen titteli sopisikin hyvin.
Vuonna 1998 levitimme Imatran uudenkarhean moottoritien hiekkaiselle rinnepientareelle niittykasvien siemeniä. Jo seuraavana kesänä parhaalla seurantaruudulla oli ketoneilikkaa 10 %, mäkitervakkoa 7 % ja päivänkakkaraa 5 % ruudun alasta. Lisänä oli muutama yksittäinen ukontulikukka ja kissankello. Vain kuusi vuotta myöhemmin ruudulta löytyi enää päivänkakkaraa (1 %) – lupiini sen sijaan peitti ruudusta 95 %. Sen koommin niittykasveilla ei ole ollut hiekkarinteelle enää mitään asiaa.
Lupiini on kukkiessaan näyttävä luontokadon ilmentymä. Sen leviämistä on vaikea hillitä niittämällä, joten kasvit olisi parasta repiä maasta juurineen. Kovassa savimaassa se onkin helpommin sanottu kuin tehty, lapiota tai muuta kaivuuvälinettä tarvitaan. Sen sijaan hiekkaisilla mailla vankkakin juurakko antaa yleensä periksi. Juuri tällaisilla paikoilla kannattaa tehdä luontoteko pienten keto- ja niittykasvien puolesta – riuska ote juurenniskasta ja diktaattorille kyytiä!
-Kimmo Saarinen